Päiväys: 23.1.2015
Paino: nyt 97kg, koska on jo iltapäivä
Motto: Paras tuki ihmiselle on toinen ihminen
Jo toinen päivitys tänään, mutta mitäs sen on väliä, kun asiaa riittää. Sitäpaitsi aamullinen paino-postaus oli tynkä. Oli vaan ihan pakko jakaa maailmalle ilouutiset heti tuoreeltaan.
Ammupalan (mustikoita ja rasvatonta maitoa) jälkeen kiirehdimme perhekahvilaan kylälle. Esikoinen oli hankalalla päällä ja olimmekin tunnin "myöhässä". Yleensä olemme ehtineet paikalle jo paljon aiemmin. Tänään sain jostain syystä maanitella esikoista kaikin mahdoillisin keinoin ylös sängystä. Itse olis aika hyvinlevänneen oloinen, koska kuopus herätti yöllä vain kahdesti.
Toivottavasti en saa kenenkään vihoja niskaani, kun kerron, että imetän vielä kuopusta ja silti laihdutan. Tai joo, kyllä mä laihdutan, mutta silti pidän tätä enemmänkin elämäntapamuutoksena parempaan. Ja olen sitä paitsi kuullut monesta suusta, että jossei raskauskilot tipu imettämällä (siis sellaiselta, jonka bmi on tukevasti ylipainoisen puolella) on ihan ok alkaa syödä terveellisesti ja liikkuakin vielä, vaikka paino sitten kunnolla tippuukin. Mähän en ole millään pussi&patukka-kuurilla, en ihmedieetillä enkä kaalisoppadieetillä. Ei ei. Syön terveellistä, kuitupitoista ja hyviä rasvoja sisältävää ruokaa.
Nuo lapset on mulle tärkeintä, mitä maailmassa on. Mä hyppäisin pää edellä jyrkänteeltä käärmeen pesään niiden puolesta, jos siihen pisteeseen jostain syystä tultaisiin. Ja eniten pelkään juuri korkeita paikkoja ja käärmeitä (lapsen menettämisen jälkeen, tietty). Ryhdyn toimiin heti, jos huomaan, että maito ehtyy kuopukselta. Hän on nyt noin 8kk ikäinen ja haluan imettää häntä ainakin kesään asti. Aluksi mietinkin, että aloitan muutoksen vasta imetyksen loputtua, mutta havahduin tosiasiaan, että tämä muutos on hyväksi myös lapsilleni. Kuopuksen saama maito sisältää nyt 100% varmuudella enemmän hyviä rasvoja, vitamiineja ja muita rakennusaineita, kuin se ylensyöneen pullahiiren maito. Siinä puolustukseni.
Olimme siis perhekahvilassa tänään. Kahvilassa saa ostaa perheelleen ruoan ja yleensä tarjolla on jälkkäriksi vielä jotakin makeaa. Joskus keksiä ja joskus jopa kakkua. Tänään vuorossa oli muffinit. Valkosuklaakuorrutuksella, voi jeesus.... EN OTTANUT YHTÄKÄÄN!!! Tiedättekö miksi? Mulle helpointa on kieltäytyä, kun mua vahditaan. Siis kotona olisi helppo syödä salaa herkkuja ja sanoa kaikille, että joo, en ole mitään hyvää syönyt pitkään aikaan. Mutta, kun ensin ilmoittaa ääneen parillekymmenelle kanssasisarelle, että mä en syö enää herkkuja niin meneppä sen jälkeen ottamaan muffini! Vaikka varmastikaan kukaan ei siitä tuomitsisi epäonnistujaksi, olisi se silti vähän liikaa. Siis itse todeta itsensä luuseriksi (en tarkoita tällä, että kaikki jotka repsahtaa ovat aina luusereita, minulle itselleni tulisi siitä sellainen olo. Jokainen tuomitkoon itse itsensä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti